Äitini oli minulle hyvin rakas. Valitettavasti menetin hänet liian varhain. Näin jälkeen päin olen miettinyt hänen jaksamistaan huolehtiessaan meistä lapsista sekä pientilan töistä. Haluen kertoa myös muille hänen tarinansa ja siitä, miten myös sota-ajan äidit uhrasivat oman elämänsä muiden hyväksi.
Erään äidin tarina
Hän syntyi vuosisadan
alkupuolella Venäjän puolella Lempaalassa. Suomen kansalaissodan sytyttyä perhe
muutti Suomen puolelle Kannakselle paitsi isä, joka joutui venäjän kansalaisena
jäämään maansa asevoimiin. Hän ei koskaan enää tavannut isäänsä tämän jälkeen. Hänen
äitinsä ei pystynyt pitämää perhettään koossa ja osa lapsista joutui
lastenkotiin. Hän ja hänen vanhin
veljensä jäivät tätinsä hoiviin.
Oltuaan vähän toisella kymmenellä hän joutui
piikalikkana tienaamaan rahaa kotinsa talouteen. Nuorikkona hän tutustui saman
kylän poikaan, joka oli muuttanut Turun seudulle töihin. Hän muutti perässä ja
he menivät naimisiin.
Esikoinen syntyi heti seuraavana vuonna.
Kannaksella,
rajan pinnassa elettiin sotia edeltävää levotonta aikaa, mutta perhe muutti
silti miehen syntymäkotiin. Ei kestänyt kauaakaan, kun edessä oli evakkotaival,
jonka aikana perhe kasvoi. Hän synnytti kaikkiaan kymmenen lasta, joista neljä
menehtyi alle vuoden ikäisenä.
Evakkotaival päättyi Hämeeseen, jossa he
raivasivat pienen maatilan. Koska tilalle ei löytynyt jatkajaa, perhe muutti
Lahden seudulle. Jo puolen vuoden kuluttua muutosta hän menetti äkillisesti
elämänkumppaninsa. Hänen heikko sydämensä ei enää jaksanut, ja muutamaa vuotta
myöhemmin päättyi yhtä äkillisesti hänen oma elämäntaipaleensa. Häntä jäivät
suremaan kuusi lasta, joista nuorin oli 17-vuotias. Se olin minä.
Kiitos äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti