sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Erään äidin tarina


Äitini oli minulle hyvin rakas. Valitettavasti menetin hänet liian varhain. Näin jälkeen päin olen miettinyt hänen jaksamistaan huolehtiessaan meistä lapsista sekä pientilan töistä. Haluen kertoa myös muille hänen tarinansa ja siitä, miten myös sota-ajan äidit uhrasivat oman elämänsä muiden hyväksi. 

Erään äidin tarina
              
Hän syntyi vuosisadan alkupuolella Venäjän puolella Lempaalassa. Suomen kansalaissodan sytyttyä perhe muutti Suomen puolelle Kannakselle paitsi isä, joka joutui venäjän kansalaisena jäämään maansa asevoimiin. Hän ei koskaan enää tavannut isäänsä tämän jälkeen. Hänen äitinsä ei pystynyt pitämää perhettään koossa ja osa lapsista joutui lastenkotiin.  Hän ja hänen vanhin veljensä jäivät tätinsä hoiviin. 

Oltuaan vähän toisella kymmenellä hän joutui piikalikkana tienaamaan rahaa kotinsa talouteen. Nuorikkona hän tutustui saman kylän poikaan, joka oli muuttanut Turun seudulle töihin. Hän muutti perässä ja he menivät naimisiin.
Esikoinen syntyi heti seuraavana vuonna. 

Kannaksella, rajan pinnassa elettiin sotia edeltävää levotonta aikaa, mutta perhe muutti silti miehen syntymäkotiin. Ei kestänyt kauaakaan, kun edessä oli evakkotaival, jonka aikana perhe kasvoi. Hän synnytti kaikkiaan kymmenen lasta, joista neljä menehtyi alle vuoden ikäisenä. 

Evakkotaival päättyi Hämeeseen, jossa he raivasivat pienen maatilan. Koska tilalle ei löytynyt jatkajaa, perhe muutti Lahden seudulle. Jo puolen vuoden kuluttua muutosta hän menetti äkillisesti elämänkumppaninsa. Hänen heikko sydämensä ei enää jaksanut, ja muutamaa vuotta myöhemmin päättyi yhtä äkillisesti hänen oma elämäntaipaleensa. Häntä jäivät suremaan kuusi lasta, joista nuorin oli 17-vuotias. Se olin minä.

Kiitos äiti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti