Hirvimiehen päivä 1 ja 2

Kirjoitan blogissani kahdesta erilaisesta hirvenmetsästyspäivästä.

Hieman alustuksena, että aloitin hirvenmetsästyksen kuusi vuotta sitten eräässä lappilaisessa hirviporukassa, johon olin päässyt vaimoni kautta. Normaalistihan ns. täysivaltaiseen hirviporukkaan on erittäin vaikea päästä, jos ei omista vähintään muutamaa hehtaaria maata ko. kunnan alueelta.

Ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan hirveni olen ampunut heti ensimmäisenä vuonna metsästyksen 3. päivänä, jolloin ei enää ammuttu seuran hirveä. Olen aina kuvitellut, että hirvenmetsästyspäivä alkaa kokoontumisena aamuvarhaisella ja metsästyksenjohtaja kertoo metsästysalueen ja kertoo kullekin metsästäjälle oman paikan joko ajomiehenä tai passimiehenä. Jossain vaiheessa sitten kokoonnutaan kahvistelemaan ja sen jälkeen jatketaan metsästystä, jos hirveä ei vielä ole kaadettu.

Näin toimittiinkin myös omassa metsästysporukassa, kun metsästettiin seuralle tulevaa hirveä. Oli hienoa kuulua porukkaan ja nuo kahvisteluhetket olivatkin parhaita. Muulloin metsästys tapahtuu pienemmissä porukoissa tai yksin koiran kanssa.

Kuulun hirviporukkaan, johon kuuluu kahdeksan metsästäjää. Nämä on vielä jaettu kahteen eri ryhmään lähinnä asuinpaikan mukaan. Tässä porukassa osa, kuten minä, tulen muualta, jollin metsästyskausi jää hyvin lyhyeksi. Osalle porukasta metsässä liikkuminen tuottaa valitettavasti vaikeuksia. Osa porukasta taas haluaa metsästää vasta lokakuun puolivälissä alkavalla kaudella. Lapissahan metsästys alkaa jo syyskuun alussa ja kestää kolmisen viikkoa. Sitten on vajaan kuukauden tauko. Syyskuun alku Lapissakin on toisinaan vielä erittäin lämmintä aikaa, joten hirven riiputtaminen ennen paloittelua ja jakoa on hankalaa, jos ja kun ei ole kylmätiloja. Kaikki tämä siis tarkoittaa, että metsästäjiä ainakin meidän porukassa on tällöin hyvin vähän.

Hirvimiehen päivä 1

Herään aamulla vähän ennen auringonnousua eli klo kuusi. Vaimoni nousee laittamaan minulle aamupalaa ja eväitä, kun itse pakkaan reppua, tarkistan, että kaikki luvat ovat mukana sekä tarkistan vielä varusteeni. Edellisenä iltana olen miettinyt valmiiksi alueen, josta lähden etsimään hirveä. Kaveria minulla ei ole tänäkään aamuna, niin kuin monesti aikaisemminkin. Vaikka metsästys ilman koiraa on aika toivonta, lähden mielelläni, sillä saanhan ainakin kulkea metsässä ja nauttia luonnosta.

Kun aamupala on syöty ja tavarat, tietenkin ase sekä panokset on pakattu autoon, näytän vielä vaimolleni alueen, jossa on tarkoitus metsästää. Säätiedotus näyttää kerrankin pitävän paikkansa ja päivästä tulee aurinkoinen, tosin samalla aika lämmin. Parkkeeraan autoni erään kapean joen varteen, reppu selkään ja ase mukana matkaan. Aluksi etsin sopivan ylityspaikan, jossa joen pääsee ylittämään kiviä pitkin hyppien. Lataan aseen ja alan keskittyä metsästykseen. Hirvellä on erittäin tarkka hajuaisti, joten metsästäjän pitää olla aina tuulen alapuolella hirveen nähden. Tuulenvire käy pohjoisesta, joten lähden kävelemään jokivartta ylöspäin nousten samalla muutama sata metriä ylemmäs joesta. Käveltyäni muutaman kilometrin näkemättä ainoatakaan hirveä alkaa epätoivo hiljalleen vallata mieleni. Matkalla olen kuullut pari laukausta, mikä on merkki siitä, että jossain on ammuttu hirvi. Toinen laukaus usein merkitsee sitä, että hirvi on lopetettu ns. niskalaukauksella.

Olen aikaisemminkin metsästänyt samalla alueella, joten tiedän, missä on hyvä tulistelupaikka, josta löytyy tervasta nuotion sytyttämisen helpottamiseksi. Kaivan repustani eväät, laitan makkaran sekä palan savustettua siankylkeä tikkuun ja nuotioon kypsymään. Olen sen verran etelän ihminen, että kannan kahvin termospullossa mukanani enkä ala sitä keittelemään nokipannulla. Kun makkara ja liha ovat tarpeeksi kypsyneet, ei kun syömään. Kahvi juodaan aina kuksasta, jonka olen joskus vaellusreissullani parikymmentä vuotta sitten ostanut vaimolle tuliaisiksi Kittilästä. Jostain syystä se on ollut sitten mukana aina omilla vaellus- ja metsästysreissuillani. Kun kahvi on juotu ja eväät syöty, poimin vielä muutaman kourallisen puolukoita ja sitten ruokaperäinen ennen matkan jatkamista. Kuulun koko seuran hirviporukan WhatsApp-ryhmään. Puhelin värinä kertoo, että minulle on tullut viestejä. Muut porukat ovat laittaneet kuvia kaadetuista hirvistä. Tämä ei mitenkään nosta mielialaani. Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa.   Olen usein ihmetellyt sitä, kun lappilaiset eivät sammuta nuotiota, vaikka näyttäisi ainakin etelän miehen mielestä, että tuli leviää maastoon. Perusteluna on aina tällöin ollut se, että on ollut sen verran kosteaa, että tuli ei leviä mihinkään. Itse kuitenkin aina pyrin sammuttamaan nuotion mahdollisimman hyvin.

Kävelen vielä muutaman kilometrin ja ylitän joen samasta paikasta kuin tulomatkallakin. Kun pakkaan reppuani ja asettani autoon, päätän taas kerran, että tämä oli viimeinen syksy hirvimetsällä.

Seuraavana päivänä lähdimme ajamaan kotiin Lahteen ilman lihan lihaa.

*************************

Pelasin lentopalloa lentopalloseura Salpiksessa Hollolassa 25 vuotta. Entinen pelikaverini muutti Asikkalaan, jossa hän on eräässä hirviporukassa metsästyksenjohtajana. Kun olin kerran purkautunut hänelle metsästyskokemuksistani Lapissa, hän pyysi minua metsästämään omaan porukkaansa. Koska en varsinaisesti kuulu tuohon hirviporukkaan, ei minulla ole oikeutta lihaan, mikä on täysin ymmärrettävää. Ei minulla sitten ole mitään muita kulujakaan kuin bensakulut toisin kuin Lapissa.

Hirvimiehen päivä 2

Herään aamulla klo viisi, sillä on sovittu, että hirviporukka kokoontuu kahville erääseen kahvillaan kello seitsemän. Vettä tulee, jos ei ihan kaatamalla, niin ainakin reippaasti. Keitän kahvin ja puuron, syön aamupalan ja puen metsästysvehkeet päälleni. Olen aikoinaan hankkinut oranssinvärisen sadepuvun, joka nyt on tarpeen. En tietenkään laita sitä automatkan ajaksi päälleni, koska muuten olen märkä ainakin sisältä päin. Pääsen lähtemään 15 minuuttia myöhässä, joten minulla tulee aika kiire. On vielä pilkkosen pimeää, kun ajan märkää Kalkkisten tietä kohti määräpäätä. Onneksi tie ei ole enää mutkainen ja mäkinen hiekkatie, niin kuin joskus ennen. Nyt se on enää vain mutkainen ja mäkinen.

Saavun juuri ajoissa perille, jossa on jo kaikki muut hirvimiehet. Meitä on kaikkiaan viisitoista metsästäjää. Aamukahvit juotuamme, metsästyksen johtaja kertoo metsästys alueen sekä ilmoittaa, että ajamaan lähtee kaksi koiraa isäntineen ja muut hän jakaa omiin passipaikkoihin. Odottelemme vielä tovin, että päivä valkenee. Sitten porukka hajaantuu omille passipaikoilleen. Koska olen vieraassa maastossa, minulle näytetään kartasta tarkka paikka, mihin voin jättää autoni ja mihin menen passiin.

Paikka löytyy helposti. Sade jatkuu edelleen, joten puen sadevaatteet päälleni. Reppu selkään ja ase mukana lähden kävelemään muutaman sadan metrin päässä olevalle passipaikalle. Etsin sopivan paikan ns. reppujakkaralleni (reppu, johon kuuluu jakkara) ja asetun aloilleni odottelemaan saalista. Passissa ase on ladattu, eli patruuna on piipussa, muta varmistettu. Vesisade hankaloittaa silmälasipäistä metsästäjää, kun pitää pyyhkiä laseja vähän väliä. Aseessa on kiikaritähtäin, jossa on ns. suojaläpät. Normaalisti läpät on avattu, jotta ollaan mahdollisimman valmiita ampumaan. Nyt läpät täytyy pitää ainakin osan aikaa kiinni vesisateen takia. Tämä kaikki merkitsee sitä, että hirven ilmestyessä näköpiiriin, pitää avata läpät ja poistaa varmistus ja toivoa, että silmälaseista näkee läpi.

Puhelin surisee. Metsästyksen johtaja soittaa, että hän oli nähnyt ”lehmän” (naarashirven), mutta ei ehtinyt ampua. Hirvi on tulossa minun suuntaani. Puhdistan lasit, avaan läpät valmiiksi ja jään jännittyneenä odottelemaan hirveä. Kuluu tovi, jos toinenkin, mutta hirveä ei näy. Jonkin ajan päästä kuulu laukaus, mutta ei toista. Ei myöskään tule soittoa, että hirvi on ammuttu, mikä merkitsee, että metsästys keskeytetään ja passit puretaan. Eli metsästys jatkuu, kunnes tulee soitto metsästyksen johtajalta, että passit puretaan ja kokoonnutaan tiettyyn paikkaan kahville. Kerään tavarani ja siirryn autolle ja edelleen tulistelupaikalle.

Koko hirviporukka on kokoontunut nuotiopaikalle. Vettä sataa edelleen, joten on turha etsiä kuivia polttopuilta. Metsästyksenjohtaja on ottanut tämänkin huomioon ja tuonut mukanaan kuivia koivuhalkoja. Pian nuotio palaa iloisesti sateesta huolimatta. Kaivan repustani lihaköntin ja makkaran ja alan niitä käristämään. Näyttää siltä, että tuo siankylki on vain lappilainen tapa, sillä kenelläkään toisella ei sellaista ole. Ruokailutauko jatkuu hyväntuulisen jutustelun merkeissä, vaikka saalista ei ole vielä saatukaan. Selvisi, että se yksittäinen laukaus johtui siitä, että eräällä metsästäjällä oli passissa ollut varmistin pois päältä ja ase oli lauennut vahingossa, mikä on erittäin vaarallista. Metsästyksenjohtaja painottikin, että passissa ase on pidettävä aina varmistettuna ja samalla hän kertoo uuden metsästysalueen ja jakaa metsästäjille uudet passipaikat.

Tällä kertaa oma paikkani on pienen hakkuuaukion reunassa aivan tien vieressä. Sade onneksi on hiljenemään päin.  Lataan ja varmistan taas aseeni ja alan odottelemaan reppujakkaran päällä istuen. Kuluu tunti jos toinenkin eikä saalista näy, kunnes metsästä tähystyssuunnasta ilmestyy koira ja hetken päästä koiran omistaja. Tämä merkitsee sitä, että tälläkään kertaa ei tullut saalista. Isäntä kertoo, että koirasta ja myös hänestä alkaa olla veto pois. Kohta tuleekin soitto, että passit puretaan ja metsästys päättyy tältä päivältä. Pakkaan tavarani autoon ja ilmoitan metsästyksenjohtajalle lähteväni kotiin ja tulen uudelleen viikon päästä lauantaina.

Sade on lakannut, kun ajelen Kalkkisten tien kautta kotiin Lahteen, jossa minua odottaa vaimoni lisäksi mummolaan tulleet vanhin poikani ja lapsenlapseni.

Vaikka hirveä ei tällä kertaa kaadettukaan, päivä oli juuri sellainen, jollainen sen pitääkin olla. Eli yhdessä kokoonnutaan aamulla, jaetaan tehtävät sekä tulistellaan yhdessä. Toisin kuin millaisia kokemuksia minulla on ollut omassa hirviporukassani.