Kirjoitan
blogissani kahdesta erilaisesta hirvenmetsästyspäivästä.
Hieman
alustuksena, että aloitin hirvenmetsästyksen kuusi vuotta sitten eräässä
lappilaisessa hirviporukassa, johon olin päässyt vaimoni kautta. Normaalistihan
ns. täysivaltaiseen hirviporukkaan on erittäin vaikea päästä, jos ei omista
vähintään muutamaa hehtaaria maata ko. kunnan alueelta.
Ensimmäisen
ja tähän mennessä ainoan hirveni olen ampunut heti ensimmäisenä vuonna
metsästyksen 3. päivänä, jolloin ei enää ammuttu seuran hirveä. Olen aina
kuvitellut, että hirvenmetsästyspäivä alkaa kokoontumisena aamuvarhaisella ja
metsästyksenjohtaja kertoo metsästysalueen ja kertoo kullekin metsästäjälle
oman paikan joko ajomiehenä tai passimiehenä. Jossain vaiheessa sitten
kokoonnutaan kahvistelemaan ja sen jälkeen jatketaan metsästystä, jos hirveä ei
vielä ole kaadettu.
Näin
toimittiinkin myös omassa metsästysporukassa, kun metsästettiin seuralle
tulevaa hirveä. Oli hienoa kuulua porukkaan ja nuo kahvisteluhetket olivatkin
parhaita. Muulloin metsästys tapahtuu pienemmissä porukoissa tai yksin koiran
kanssa.
Kuulun
hirviporukkaan, johon kuuluu kahdeksan metsästäjää. Nämä on vielä jaettu
kahteen eri ryhmään lähinnä asuinpaikan mukaan. Tässä porukassa osa, kuten
minä, tulen muualta, jollin metsästyskausi jää hyvin lyhyeksi. Osalle porukasta
metsässä liikkuminen tuottaa valitettavasti vaikeuksia. Osa porukasta taas
haluaa metsästää vasta lokakuun puolivälissä alkavalla kaudella. Lapissahan
metsästys alkaa jo syyskuun alussa ja kestää kolmisen viikkoa. Sitten on vajaan
kuukauden tauko. Syyskuun alku Lapissakin on toisinaan vielä erittäin lämmintä
aikaa, joten hirven riiputtaminen ennen paloittelua ja jakoa on hankalaa, jos
ja kun ei ole kylmätiloja. Kaikki tämä siis tarkoittaa, että metsästäjiä
ainakin meidän porukassa on tällöin hyvin vähän.
Hirvimiehen
päivä 1
Herään
aamulla vähän ennen auringonnousua eli klo kuusi. Vaimoni nousee laittamaan
minulle aamupalaa ja eväitä, kun itse pakkaan reppua, tarkistan, että kaikki
luvat ovat mukana sekä tarkistan vielä varusteeni. Edellisenä iltana olen
miettinyt valmiiksi alueen, josta lähden etsimään hirveä. Kaveria minulla ei
ole tänäkään aamuna, niin kuin monesti aikaisemminkin. Vaikka metsästys ilman
koiraa on aika toivonta, lähden mielelläni, sillä saanhan ainakin kulkea
metsässä ja nauttia luonnosta.
Kun
aamupala on syöty ja tavarat, tietenkin ase sekä panokset on pakattu autoon,
näytän vielä vaimolleni alueen, jossa on tarkoitus metsästää. Säätiedotus
näyttää kerrankin pitävän paikkansa ja päivästä tulee aurinkoinen, tosin
samalla aika lämmin. Parkkeeraan autoni erään kapean joen varteen, reppu
selkään ja ase mukana matkaan. Aluksi etsin sopivan ylityspaikan, jossa joen
pääsee ylittämään kiviä pitkin hyppien. Lataan aseen ja alan keskittyä
metsästykseen. Hirvellä on erittäin tarkka hajuaisti, joten metsästäjän pitää
olla aina tuulen alapuolella hirveen nähden. Tuulenvire käy pohjoisesta, joten
lähden kävelemään jokivartta ylöspäin nousten samalla muutama sata metriä
ylemmäs joesta. Käveltyäni muutaman kilometrin näkemättä ainoatakaan hirveä
alkaa epätoivo hiljalleen vallata mieleni. Matkalla olen kuullut pari
laukausta, mikä on merkki siitä, että jossain on ammuttu hirvi. Toinen laukaus
usein merkitsee sitä, että hirvi on lopetettu ns. niskalaukauksella.
Olen
aikaisemminkin metsästänyt samalla alueella, joten tiedän, missä on hyvä
tulistelupaikka, josta löytyy tervasta nuotion sytyttämisen helpottamiseksi.
Kaivan repustani eväät, laitan makkaran sekä palan savustettua siankylkeä
tikkuun ja nuotioon kypsymään. Olen sen verran etelän ihminen, että kannan
kahvin termospullossa mukanani enkä ala sitä keittelemään nokipannulla. Kun
makkara ja liha ovat tarpeeksi kypsyneet, ei kun syömään. Kahvi juodaan aina
kuksasta, jonka olen joskus vaellusreissullani parikymmentä vuotta sitten
ostanut vaimolle tuliaisiksi Kittilästä. Jostain syystä se on ollut sitten
mukana aina omilla vaellus- ja metsästysreissuillani. Kun kahvi on juotu ja
eväät syöty, poimin vielä muutaman kourallisen puolukoita ja sitten
ruokaperäinen ennen matkan jatkamista. Kuulun koko seuran hirviporukan
WhatsApp-ryhmään. Puhelin värinä kertoo, että minulle on tullut viestejä. Muut
porukat ovat laittaneet kuvia kaadetuista hirvistä. Tämä ei mitenkään nosta
mielialaani. Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa. Olen usein ihmetellyt sitä, kun lappilaiset
eivät sammuta nuotiota, vaikka näyttäisi ainakin etelän miehen mielestä, että
tuli leviää maastoon. Perusteluna on aina tällöin ollut se, että on ollut sen verran
kosteaa, että tuli ei leviä mihinkään. Itse kuitenkin aina pyrin sammuttamaan
nuotion mahdollisimman hyvin.
Kävelen
vielä muutaman kilometrin ja ylitän joen samasta paikasta kuin tulomatkallakin.
Kun pakkaan reppuani ja asettani autoon, päätän taas kerran, että tämä oli
viimeinen syksy hirvimetsällä.
Seuraavana
päivänä lähdimme ajamaan kotiin Lahteen ilman lihan lihaa.
*************************
Pelasin
lentopalloa lentopalloseura Salpiksessa Hollolassa 25 vuotta. Entinen
pelikaverini muutti Asikkalaan, jossa hän on eräässä hirviporukassa
metsästyksenjohtajana. Kun olin kerran purkautunut hänelle
metsästyskokemuksistani Lapissa, hän pyysi minua metsästämään omaan
porukkaansa. Koska en varsinaisesti kuulu tuohon hirviporukkaan, ei minulla ole
oikeutta lihaan, mikä on täysin ymmärrettävää. Ei minulla sitten ole mitään
muita kulujakaan kuin bensakulut toisin kuin Lapissa.
Hirvimiehen
päivä 2
Herään
aamulla klo viisi, sillä on sovittu, että hirviporukka kokoontuu kahville
erääseen kahvillaan kello seitsemän. Vettä tulee, jos ei ihan kaatamalla, niin
ainakin reippaasti. Keitän kahvin ja puuron, syön aamupalan ja puen
metsästysvehkeet päälleni. Olen aikoinaan hankkinut oranssinvärisen sadepuvun,
joka nyt on tarpeen. En tietenkään laita sitä automatkan ajaksi päälleni, koska
muuten olen märkä ainakin sisältä päin. Pääsen lähtemään 15 minuuttia myöhässä,
joten minulla tulee aika kiire. On vielä pilkkosen pimeää, kun ajan märkää
Kalkkisten tietä kohti määräpäätä. Onneksi tie ei ole enää mutkainen ja mäkinen
hiekkatie, niin kuin joskus ennen. Nyt se on enää vain mutkainen ja mäkinen.
Saavun
juuri ajoissa perille, jossa on jo kaikki muut hirvimiehet. Meitä on kaikkiaan
viisitoista metsästäjää. Aamukahvit juotuamme, metsästyksen johtaja kertoo
metsästys alueen sekä ilmoittaa, että ajamaan lähtee kaksi koiraa isäntineen ja
muut hän jakaa omiin passipaikkoihin. Odottelemme vielä tovin, että päivä
valkenee. Sitten porukka hajaantuu omille passipaikoilleen. Koska olen
vieraassa maastossa, minulle näytetään kartasta tarkka paikka, mihin voin
jättää autoni ja mihin menen passiin.
Paikka
löytyy helposti. Sade jatkuu edelleen, joten puen sadevaatteet päälleni. Reppu
selkään ja ase mukana lähden kävelemään muutaman sadan metrin päässä olevalle
passipaikalle. Etsin sopivan paikan ns. reppujakkaralleni (reppu, johon kuuluu
jakkara) ja asetun aloilleni odottelemaan saalista. Passissa ase on ladattu,
eli patruuna on piipussa, muta varmistettu. Vesisade hankaloittaa
silmälasipäistä metsästäjää, kun pitää pyyhkiä laseja vähän väliä. Aseessa on
kiikaritähtäin, jossa on ns. suojaläpät. Normaalisti läpät on avattu, jotta
ollaan mahdollisimman valmiita ampumaan. Nyt läpät täytyy pitää ainakin osan
aikaa kiinni vesisateen takia. Tämä kaikki merkitsee sitä, että hirven
ilmestyessä näköpiiriin, pitää avata läpät ja poistaa varmistus ja toivoa, että
silmälaseista näkee läpi.
Puhelin
surisee. Metsästyksen johtaja soittaa, että hän oli nähnyt ”lehmän”
(naarashirven), mutta ei ehtinyt ampua. Hirvi on tulossa minun suuntaani.
Puhdistan lasit, avaan läpät valmiiksi ja jään jännittyneenä odottelemaan
hirveä. Kuluu tovi, jos toinenkin, mutta hirveä ei näy. Jonkin ajan päästä
kuulu laukaus, mutta ei toista. Ei myöskään tule soittoa, että hirvi on
ammuttu, mikä merkitsee, että metsästys keskeytetään ja passit puretaan. Eli
metsästys jatkuu, kunnes tulee soitto metsästyksen johtajalta, että passit
puretaan ja kokoonnutaan tiettyyn paikkaan kahville. Kerään tavarani ja siirryn
autolle ja edelleen tulistelupaikalle.
Koko
hirviporukka on kokoontunut nuotiopaikalle. Vettä sataa edelleen, joten on
turha etsiä kuivia polttopuilta. Metsästyksenjohtaja on ottanut tämänkin
huomioon ja tuonut mukanaan kuivia koivuhalkoja. Pian nuotio palaa iloisesti
sateesta huolimatta. Kaivan repustani lihaköntin ja makkaran ja alan niitä
käristämään. Näyttää siltä, että tuo siankylki on vain lappilainen tapa, sillä
kenelläkään toisella ei sellaista ole. Ruokailutauko jatkuu hyväntuulisen
jutustelun merkeissä, vaikka saalista ei ole vielä saatukaan. Selvisi, että se
yksittäinen laukaus johtui siitä, että eräällä metsästäjällä oli passissa ollut
varmistin pois päältä ja ase oli lauennut vahingossa, mikä on erittäin
vaarallista. Metsästyksenjohtaja painottikin, että passissa ase on pidettävä
aina varmistettuna ja samalla hän kertoo uuden metsästysalueen ja jakaa
metsästäjille uudet passipaikat.
Tällä
kertaa oma paikkani on pienen hakkuuaukion reunassa aivan tien vieressä. Sade
onneksi on hiljenemään päin. Lataan ja
varmistan taas aseeni ja alan odottelemaan reppujakkaran päällä istuen. Kuluu
tunti jos toinenkin eikä saalista näy, kunnes metsästä tähystyssuunnasta
ilmestyy koira ja hetken päästä koiran omistaja. Tämä merkitsee sitä, että
tälläkään kertaa ei tullut saalista. Isäntä kertoo, että koirasta ja myös
hänestä alkaa olla veto pois. Kohta tuleekin soitto, että passit puretaan ja
metsästys päättyy tältä päivältä. Pakkaan tavarani autoon ja ilmoitan
metsästyksenjohtajalle lähteväni kotiin ja tulen uudelleen viikon päästä
lauantaina.
Sade
on lakannut, kun ajelen Kalkkisten tien kautta kotiin Lahteen, jossa minua
odottaa vaimoni lisäksi mummolaan tulleet vanhin poikani ja lapsenlapseni.
Vaikka
hirveä ei tällä kertaa kaadettukaan, päivä oli juuri sellainen, jollainen sen
pitääkin olla. Eli yhdessä kokoonnutaan aamulla, jaetaan tehtävät sekä
tulistellaan yhdessä. Toisin kuin millaisia kokemuksia minulla on ollut omassa
hirviporukassani.