Erään äidin tarina

Äitini oli minulle hyvin rakas. Valitettavasti menetin hänet liian varhain. Näin jälkeen päin olen miettinyt hänen jaksamistaan huolehtiessaan meistä lapsista sekä pientilan töistä. Haluen kertoa myös muille hänen tarinansa ja siitä, miten myös sota-ajan äidit uhrasivat oman elämänsä muiden hyväksi. 

Erään äidin tarina

              

Hän syntyi vuosisadan alkupuolella Venäjän puolella Lempaalassa. Suomen kansalaissodan sytyttyä perhe muutti Suomen puolelle Kannakselle paitsi isä, joka joutui venäjän kansalaisena jäämään maansa asevoimiin. Hän ei koskaan enää tavannut isäänsä tämän jälkeen. Hänen äitinsä ei pystynyt pitämää perhettään koossa ja osa lapsista joutui lastenkotiin.  Hän ja hänen vanhin veljensä jäivät tätinsä hoiviin. 

Oltuaan vähän toisella kymmenellä hän joutui piikalikkana tienaamaan rahaa kotinsa talouteen. Nuorikkona hän tutustui saman kylän poikaan, joka oli muuttanut Turun seudulle töihin. Hän muutti perässä ja he menivät naimisiin.

Esikoinen syntyi heti seuraavana vuonna. 

Kannaksella, rajan pinnassa elettiin sotia edeltävää levotonta aikaa, mutta perhe muutti silti miehen syntymäkotiin. Ei kestänyt kauaakaan, kun edessä oli evakkotaival, jonka aikana perhe kasvoi. Hän synnytti kaikkiaan kymmenen lasta, joista neljä menehtyi alle vuoden ikäisenä. 

Evakkotaival päättyi Hämeeseen, jossa he raivasivat pienen maatilan. Koska tilalle ei löytynyt jatkajaa, perhe muutti Lahden seudulle. Jo puolen vuoden kuluttua muutosta hän menetti äkillisesti elämänkumppaninsa. Hänen heikko sydämensä ei enää jaksanut, ja muutamaa vuotta myöhemmin päättyi yhtä äkillisesti hänen oma elämäntaipaleensa. Häntä jäivät suremaan kuusi lasta, joista nuorin oli 17-vuotias. Se olin minä.

Kiitos äiti.

Kuka olen

Koska olen aloitteleva bloggaaja, lienee hyvä ensin kertoa hivenen itsestäni, jotta lukija ehkä ymmärtää paremmin omaa ajatusmaailmaani. Mottoni ovat ”pessimisti ei pety” ja ”kokemus ei saa olla taakkana opittaessa uutta”. Palaan näihin vähän myöhemmin.

Olen syntynyt vuonna 1951 Luopioisten (nykyisin Pälkäne) Aitoossa, Lemmittylän kylässä, Lemmittyläntiellä, Toukolan tilan ”vierashuoneessa”. Nykyinen Toukotie on rakennettu entisille pelloillemme. Olin 10. lapsi. Perheestä oli kuollut sodan molemmin puolin neljä lasta 0-1 vuoden ikäisinä.

Synnyinkotini oli evakkotila, jonka isäni oli osittain raivannut ja rakentanut 1940-luvun puolen välin jälkeen. Tilan koko oli noin 15 hehtaaria ja se oli lohkottu Lemmittylän kartanon maista. Tilan pellot oli salaojitettu ja tilalla sijaitsi neljä rakennusta; ns. rintamamiestalo, ulkorakennus, jossa olivat navetta, karjakeittiö, sauna, pieni puusepänverstas ja hevostalli sekä yläkerrassa ns. heinäparvi ja varasto, lato sekä paja. Lisäksi isäni oli rakentanut pihapiirin mäelle pienen leikkimökin. Vaikka lähellä oli useita naapureita, minulla ei aivan pienenä poikana oikein ollut leikkikavereita, joten leikin aika paljon yksin. Tosin tuollaisessa miljöössä voi kehitellä itsekin monenlaisia leikkejä; majojen rakentamista maahan ja puuhun, luolien kaivamista parven heinäkasaan, keväisin purojen kaivaminen jne. Vähän vanhempana kehittelimme naapurin pojan Karin kassa kaikenlaista touhua mm. kiväärin ammusten räjäyttelemistä ja ruudin tekemistä. Kari oli minua kolme vuotta vanhempi.

Alakoulua kävin Aitoon kansakoulussa ja siirryin viidenneltä luokalta Pälkäneen yhteiskouluun. Erinäisten vaiheiden jälkeen perheemme muutti Lahteen, jossa asun tänäkin päivänä. Lahdessa kävin keskikoulun Lahden yhteiskoulussa sekä kauppaopiston. Miksi näin, kerron siitä myöhemmin. Vuosien jälkeen minua jäi harmittamaan se, että en lukenut ylioppilaaksi, joten korjasin tilanteen 2000-luvulla.

Minulla on vaimo ja kaksi poikaa sekä kolme lasten lasta. Olemme vaimoni kassa eläkkeellä ja lapset perheineen asuvat Helsingissä ja Vantaalla.

Tässä lyhykäisesti elämäni 67 vuotta. Palaan toivottavasti näihin asioihin vielä yksityiskohtaisemmin tulevissa blogeissani.